Havahduin eilen siihen, että taidan olla aika onnellinen, ottamatta lukuun sitä, että poikaystävä on mölli - mutta se on mölli aina. Herralla on taas joku ongelma, ei juttele eikä ota yhteyttä (elämme siis kaukosuhteessa, että harvoin nähdään, ja se koettelee ainakin minua) ja kun kysyn, että onko joku mielen päällä, ni ei ole mikään. Olkoot, en jaksa yrittää kaivaa ongelmaa esille. Voi tietysti olla, että mies on tosi väsynyt, ja varmasti onkin, mutta en minä silti jaksa yrittää pitää yhteyttä, jos ei saa mitään vastausta. Inhoan eniten sitä, ku viestiin ei saa vastausta.

Mutta niin, olen oikeasti onnellinen (veli sanoi eilen, kun valitin tuosta miehestä, että "taitaa sinua aika usein ärsyttää se". Tuo on niin totta, ja olen yrittänyt olla ärsyyntymättä ja pelkäämättä sitä että hän minut jättää. Jättää jos jättää, turha sitä on ressata) Huomasin tämän kun juttelin miehen kanssa mesessä, ja siinä sitten selittelin viikon tapahtumia, ja kirjotin näin: "mie oon kyl äärettömän tyytyväinen miun elämään tällä hetkellä, ei oo mitään suurempaa puutetta, kaikki menee hyvin" Yllätyin itsekin siitä, että oikeasti sanoin noin, olen niin pitkään ollut onneton. Ja vielä sekin, että olen onnellinen vaikka en ole kiehnännyt poikkiksen kainalossa. Eli olen onnellinen omana itsenäni. Hieno oivallus.

Katsoimme veljen kanssa School of Rockin, ja sehän oli sikahyvä leffa. Tykkäsin kaikista lapsosista, ja muutenkin yhteishenkiajatus oli erittäin innoittava. Kummallinen leffa sinänsä, että yleensä minä en tykkää semmosista leffoista, joissa ei ole jotain hyvännäköistä miestä. Tässä ei todellakaan ole.

En yleensä pidä lapsinäyttelijöistä, mutta tässä elokuvassa he olivat suhteellisen hyviä. Esimerkiksi Rare Export:issa lapsinäyttelijät olivat aivan toivottomia.

Eilen tuli kyllä taas syötyä... Pyttäriä ja karkkeja. Mutta tänään oli tarkoituksena kävellä kaupunkiin, joten siinä saa taas tunnin verran urheilua. Muutenkin tulee kyllä niin mässäilyviikonloppu, mutta ei kai veljelle tarjota kasvissosekeittoa?!